Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat:

Tänne sitte vaan kirjottelemaan...

Tarinoilla ei ole mitään

maksimipituutta.

Toivoisimme kuitenkin, että tarinoita EI

kirjoitettaisi parin virkkeen pätkissä ;)

 

Tarinoissa voit siis käyttää muiden ropettajien kissoja, tai keksiä itse sivuhahmoja, joita EI tarvitse luoda :) Jos käytät muiden kissoja älä satuta tai tapa niitä kysymättä kissan ropettajalta! Niin ja lisäksi tutustu ensin kissaan ettei käy niin, että tarinassasi kissa on hullu tappaja vaikka se olisi oikeasti ystävällinen!!!

Kirjoitus muodolla ei ole väliä, eli voit kirjoittaa minä-muodossa tai kertojalla. Kun aloitat tarinasi kirjoittamisen, laita nimi kohtaan ensin oman kissasi nimi ja sitten klaanisi nimi... ;3 (Tämä helpottaa huomattavasti meidän yp:iden työtä!)

 

Vuodenaika: Lehtikato eli talvi

 

Ropetukset Rope ;3 osioon

 

Ajankohtaista:

(Auttaa sinua, roppettajaa pysymään ajantasalla tapahtuvista asioista, myös tarinoissasi.)

 

Seuraava kokoontuminen 2.05-4.05 2016

Seuraava parantajien kokoontuminen 16.05-18.05 2016

Riistaa on paljon ja kaikki on hyvin, mutta öisin muutamaa valittua kissaa kalvavat huonot unet, mikä on merkki pahasta

 

 

Tarinat  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Jezkebel
Kotisivut: http://saniaskanjoni.suntuubi.com/

27.11.2017 20:39
HUOMIO HUOMIO!!!

ROOLIPELI JATKUU UUDESSA PAIKASSA, LINKKI SINNE TÄSSÄ VIESTISSÄ!!

Nimi: Luuklaani-Susitassu

16.07.2016 12:09
Susitassu tuijotti isäänsä Rikkosielua, joka yhä käpälä koholla tuijotti uhmaavasti Luuklaanin päällikköä Kuolontähteä.
-Päästä hänet. Kuolontähti maukui kylmästi. Susitassu uskalsi jälleen hengittää kun Rikkosielu irroitti otteensa hänestä. Susitassu nousi istumaan ja nuolaisi veristä tassuaan ja yritti ojentaa turkkiaan. Hän halusi yhä kostaa emonsa murhaamisen, mutta nyt ei ollut sen aika.
-Rikkosielu, tule heti pesälleni. Kuolontähti murisi Rikkosielulle. Rikkosielu mulkaisi Susitassua murhaavasti ja lähti laahustamaan päällikän pesälle.

Ja jatkuu.., joku voisi oikeasti tarkistella näitä tarinoita ja aktivoittaa tätä ryhmää!! Tästähän menee muuten maku!

Nimi: Rikkosielu-Luuklaani

03.05.2016 15:41
Rikkosilu tuijotti poikaansa Susitassua silmiin ja sähisi:
-Sinä! Susitassu iski kyntensä isänsä turkkiin, mutta hänen
isänsä sai karistettua hänet päältään. Aukiolle oli jo kerääntynyt joitakin Luuklaanin kissoja.
-Sinä tapoit Närhilammen! Sähisi Susitassu niin että mahdollisimman moni kissa kuuli.
-Kuule, rääpäle, sinuna sulkisin suuni ellet halua tapaamaan emoasi! Rikkosielu murahti ja hyökkäsi poikansa kimppuun. Rikkosielun vahvat kynnet viilsivät Susitassun kylkiä ja leiriaukio tahrautui nuoren kollin verestä. Rikkosielu aikoi tehdä tästä lopun. Hän kohotti käpälänsä viimeiseen iskuun kun tappelun keskeytti huuto:
-SEIS! Ärähti Luuklaanin päällikkö Kuolontähti.

Nimi: Yrttitassu-Nummiklaani

26.04.2016 15:12
luku 1
"huoh... eikö tämä voisi jo loppua? Olen herännyt jo monta aamuyönä tähän painajaiseen. En jaksa enää!" Yrttitassu haukoitteli. "No,tänään on ensimmäinen päiväni parantajaoppilaana ja klaanissa muutenkin." "Voi kun saisin ystäviä. Huoh. Voi että. " Nelistin parantajan pesälle ja löysin Nummiklaanin parantajan joka lajitteli yrttejä keskittyneesti.

//anteeks tuli näin lyhyt,jatkan pian ja ei ollu aikaa kun 15 min.

Nimi: Kostokynsi-Luuklaani

25.04.2016 18:07
~ "Petturi!" Juoksin nopeasti, tunsin lämpimän veren valuvan pitkää mustavalkoista turkkiani pitkin tippuen joko maahan tai jatkaen raajoihini. Minua hengästytti, anturani olivat tulessa kovan juoksemisen jäljiltä. Tassujani särki ja raajojani pisteli, olisin vain halunnut pysähtyä vetämään henkeä ja lepäämään. Korvissani kaikui tuo yksi ainoa sana ja se sai minut juoksemaan nopeammin. Katselin ympärilleni ja huomasin juoksevani vuoristopolkuja pitkin, mennen alemmas. Vilkaisin taakseni ja huomasin kissojen jahtaavan minua. Erotin vain kaksi mustaa kissaa, joista toisella, minua lähimmällä oli kellertävän oranssit silmät.
*Ei tuo voi olla...!?* ~

Kostonkynsi heräsi. Hän ei avannut vielä silmiään vaan tasaili hengitystään, äskeinen uni oli tuntunut niin todelliselta, että se oli saanut hänet oikeasti hengästymään.
*Miksi parantajien pitää nähdä aina näin todentuntuisia unia?* kolli ajatteli itsekseen. Uni oli ollut hyvin outo ja sekava. Kostokynsi oli ymmärtänyt, että unessa häntä jahdattiin ja kissat jotka häntä jahtasivat olivat Luuklaanista. Hän oli myös tunnistanut pari kissaa, mutta ei millään saanut päähänsä, keitä he olivat. Parantaja murahti itsekseen ja nousi ylös sammal pediltään.
*Jaa vai, että Luuklaanin kissat jahtaisivat minua...* Kostokynsi ajatteli huvittuneena. Ajatus ei häntä pelottanut, kolli oli ollut aina uskollinen klaanilleen, vaikka olikin haaveillut muihin klaaneihin siirtymisestä.
*Jaa minkäköhän takia he minua edes jahtaisivat? En minä ole petturi.* Parantaja mietti virne huulillaan, samalla sukien itseään. Vilkaistessaan pesänsä suuaukolle, huomasi Kostokynsi aamun olevan jo pitkällä. Kolli päästi syvän huokaisun, hän oli nukkunut taas liian pitkään. Mustavalkotäpläinen kissa katseli sotkuisia yrttikasoja pesänsä reunassa ja siristi silmiään tylsistyneenä.
*Jonain päivänä sinun on hoidettava nuo kasat kuntoon, Kyynelturkki ei ole enää täällä siivoilemassa sotkujasi.* Parantaja moitti itseään. No ei kai se muukaan auttanut, kuin aloi-
"Hei Kostokynsi!" Kostokynsi päästi matalan murahduksen ja sulki silmänsä rauhoittuakseen. Juuri, kun hänellä olisi ollut intoa aloittaa siivoaminen, totta kai jonkun täytyy keskeyttää hänet. Ja kaikista kissoista vielä hän!
"Jätä minut rauhaan, olen kiireinen", parantaja murahti ja käveli yrttikasojen luo. Nyt kaikista vähiten hän tarvitsisi toisia kissoja seurakseen.
"Sanoit noin eilenkin, ja sitä edellisenä päivänä! Ja ethän sinä tee täällä ikinä mitään muuta kuin syö ja nuku. Oletko muuttumassa joksikin kotikisuksi?" pesään astellut kissa maukaisi ja virnisti. Hän väräytti yönmustaa korvaansa huvittuneena. Kostokynsi alkoi murisemaan hiljaa ja pystyi juuri ja juuri estämään itseään hyökkäämästä tulenoranssi silmäisen kollin kimppuun.
"Hyvähän se sinun on sanoa Yösulka, kun et itse tee juuri mitään muuta kuin syö ja nuku. Ja totta kai hurmaa jokaista naarasta klaanissamme", parantaja pisti takaisin ja yritti rauhoittua. Hänellä oli paljon parempaa tekemistä, kuin keskustella jonkun itseään täynnä olevan kissan kanssa. Yösulka tuhahti eikä ottanut Kostokynnen puheita kuuleviin korviinsakaan.
"No, omapahan on nyt sitten vikasi, kun et saa valmistautua!" yönmusta kolli maukaisi leuka pystyssä. Kostokynsi ei olisi halunnut jatkaa tuon itsepäisen varapäällikön kanssa juttelemista, mutta mielenkiintonsa takia hänen oli pakko avata suunsa.
"Valmistautua mihin?" parantaja vilkaisi Yösulkaan, joka heilutteli tuuheaa yönmustaa häntäänsä ylpeästi ja johtajamaisesti. Varapäällikön tulenoranssit silmät välähtivät pimeässä parantajanpesässä.
"Taidat saada kohta potilaita tänne, Kuolontähti otti juuri Leijonasielun ja Jäätassun puhutteluun, eikä hän näytä kovin iloiselta", kolli maukui virnistellen. Kostokynttä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
"Oi kuinka ystävällistä, että tulitkin kertomaan, minäpä alankin valmistautumaan heti!" parantaja maukui kimeästi ja katsoi Yösulkaa pahasti.
"Nyt, häivy!" mustavalkoinen kolli maukui jäätävästi ja kääntyi keskittyäkseen yrttikasoihinsa. Hän kuuli takaansa varoittavaa murinaa.
"Älä leiki kanssani Kostokynsi, tulet vielä joku kaunis päivä katumaan sitä!" varapäällikkö sähähti ja poistui pesästä. Kostokynsi päästi syvän huokaisun, nyt kukaan ei olisi häiritsemässä häntä taas vähään aikaan.

Ei ollut kulunut kauaakaan, kun nuori parantajamme oli saanut pari yrttilajia selvitettyä omiin kasoihinsa. Hommasta oli tullut tylsää ja Kostokynsi oli päättänyt mennä hakemaan itsellensä aamiaista. Ulkona satoi, joten ruoan valitsemiseen ei ollut nyt aikaa. Kostokynsi kipitteli tuoresaaliskasalle ja nappasi päällimmäisenä olevan elukan, mikä nyt sitten ikinä olikaan, ja juoksi takaisin pesäänsä. Päästessään kallioon halkeaman sisälle suojaan, hän ravisteli turkkinsa ja kääntyi katsomaan leiriä. Leiriaukealla ei ollut tällä hetkellä ketään, no kuka nyt sateessa haluaisi istua? Kääntäessään katseensa päällikönpesään, hän pystyi sateen ropinan läpi kuulemaan sieltä murinaa.
*Luultavasti Kuolontähti*, Kostokynsi ajatteli ja laskeutui makuu asentoon syömään litimärkää, oravaa? Parantaja piteli tassuissaan puoliksi syötyä oravaa.
*Kuka hiirenaivo ei osaa arvostaa riistaa ja syö sen vain puoliksi?* mustavalkoinen kolli ajatteli happamana ja irvistellen söi oravanrippeet. Nuolaistessaan huuliaan kiinnitti Kostokynsi leiriaukion laidalle huomionsa. Sateessa näytti istuvan pieni möykky ja tarkemmin katsottuna parantaja älysi istuskelijan olevan pentu.
*Mutta eihän Luuklaanilla ole pentu… Ai niin, hän on se uusi tulokas!* parantaja muisti noin neljäsosakuu sitten hänen pesäänsä tuodun pahasti haavoittuneen kissanpennun. Oli ollut ihme, että hän oli selvinnyt vammoista niin hyvin. Pentu ei ollut muistanut nimeään, mutta oli sanonut sini nimen olevan jotenkin tuttu hänelle. Niinpä Kuolontähti oli nimennyt hänet Sinipennuksi. Leijonasielu ja Jäätassu olivat löytäneet naaraspennun kahden erakkokissan luota, jotka olivat aikeissa tappaa hänet, mutta Leijonasielu sai kuulemma ajettua kissat pois. Pentu ei ollut itse muistanut mitään tapahtuneesta. Kostokynsi katseli sateessa hytisevää Sinipentua pää kallellaan ja mitään ajattelematta nousi ylös ja käveli sateeseen.
”Hei Sinipentu”, päästessään pennun luo parantaja naukaisi hiljaa, antaen sateen kastella hänen turkkinsa litimäräksi, taas. Hopeaharmaaturkkinen, litimärkä, pieni naaras kääntyi säikähtäneenä katsomaan paljon isokokoisempaa Kostokynttä. Mustavalkoinen kolli pystyi näkemään pelonsekaisen kunnioituksen Sinipennun sinisenharmaissa silmissä. Pentu kyyristyi niin alas maahan mitä pystyi ja luimisti korviaan.
”Mitä teet täällä sateessa?” Kostokynsi kysyi hiukan kiusaantuneena siitä, miten pelokas hopeanharmaa naaras oli nähdessään hänet.
”Mi… Mi… Minä…”, Sinipentu aloitti takellellen, mutta hänen äänensä värisi kylmästä, eikä pentu siksi saanut sanottua mitään muuta, ennen kuin aivasti.
”Tule pesääni, ennen kuin vilustutat itsesi oikein kunnolla, annan sinulle hiukan leskenlehteä, ettet vain sairastuisi valkoyskään”, Kostokynsi naukui ja viittoi pentua mukaansa. Sinipentu katseli hetken parantajan perään, kunnes nousi varovasti ja lähti hitaasti kävelemään hänen luokseen. Mustavalkoinen kolli ravisteli turkkinsa pesälleen päästyään ja alkoi heti ensimmäiseksi etsimään leskenlehtiä.
”Mmmmhhh… Leskenlehdet missä te olette…?” Kostokynsi mutisi itsekseen. Viimein löytäessään lehdet, parantaja otti niistä pari suuhunsa, jauhoi ja toi Sinipennulle, joka oli juuri ja juuri sateelta suojassa hänen pesänsä suuaukolta. Mustavalkoinen kolli tiputti lehtimössön maahan.
”Syö”, parantaja käski ja katsoi, kun hopeaharmaa naaras kyyristyi nuolemaan mössöä.
”Nyt kerrot miksi istuit vesisateessa”, Kostokynsi kysyi, yllättävän ystävällisesti. Sinipentu luimisti korviaan ja katseli kiusaantuneena tassuihinsa. Pentu ei hetkeen vastannut mitään ja parantajan kärsivällisyys alkoi loppumaan.
”Mietin vain perhettäni ja sitä, mitä minulle tapahtui ennen tänne tuloani”, hopeanharmaa naaras naukaisi hiljaa ja hennosti. Vaikka pennun ääni ei värissytkään enää, pystyi siitä silti selvästi kuulemaan surun. Kostokynsi istui Sinipennun edessä hiljaa, katse luotuna tassuihinsa, niin kuin pennullakin.
”Kuule, sitten, kun täytät kuusi kuuta -”, parantaja aloitti, mutta vaikeni. Ei, se olisi liian itserakasta, vaikka tuo olikin Luuklaanin ainoa pentu. Ei Kostokynsi mitenkään voisi murskata Sinipennun unelmia soturiurasta, jos hänellä sellaisia edes oli. Mustavalkoinen kolli päästi raskaan huokaisun. Vaaleanharmaa naaras katsoi häntä ihmeissään, pää kallellaan. Noista harmaansinisistä silmistä paloi uteliaisuus ja Kostokynttä alkoi kaduttamaan suunsa avaaminen.

//Sinipennulta tai joltai muulta jatkoa?

Vastaus:

Uusi parantajaoppilas?
Muista ne t:t!
;)
20kp
M

Nimi: Aamupentu-Puroklaani

15.03.2016 18:36
-Lehtitassu! Lehtitassu! kuiskin veljeni kanssa.
Lehtipentu avasi väsyneesti vihreät silmänsä.
- Mennään! mau'uin hiljaa.
- Entäs jos joku näkee meidät? Savupentu kysyi.
- Kaikki nukkuvat vielä, vastasin ja menimme ulos. Leiri oli autio. Hiivimme nopeasti suuaukolle ja pääsimme leirin ulkopuolelle. Pakosuunnitelma oli onnistunut.
- No, mitäs me teemme täällä? Savupentu kysyi.
- Metsästetäänkö? Lehtitassu ehdotti. -Tai siis yritetään. Minä nyökkäsin.
- Shh! Lehtitassu sähisi kun rapisutin paria lehteä. Yhtäkkiä huomasin lihavan oravan joka järsi tammenterhoa. Lähdin hiipimään sitä kohti. Kun olin noin ketunmitan päässä oravasta, hyppäsin ilmaan ja putosin sen niskaan. Purin sitä niskaan ja se valahti veltoksi.
- Miten sinä teit tuon? Savupentu kysyi.
- En minä tiedä... vastasin hämmentyneenä.
- Minäkin haluan oppia tuon! Lehtipentu ihaili.
- Sitten kun olet oppilas, nau'uin ilkikurisesti. Lehtitassu vastasi vihaisella katseella.
- Mennään kauemmas leiristä, ehdotin. - Meitä varmaan aletaan etsiä kohta.
- Hyvä ajatus, Savupentu maukui.

- Mitäköhän leirissä tapahtuu? Savupentu kysyi ja pysähtyi ajattelemaan.
- Hopeapuro varmaan panikoi, Lehtipentu naukui huvittuneena.
- Meidän pitää etsiä piilopaikka, minä mau'uin.
- Niin pitää, Lehtipentu totesi. - Kävisikö tuo pensas? Se on iso! Katsoin valtavaa pensasta. Se oli kahden ketun kokoinen!
- Tuo on mahtava! Savupentu ihaili.
- Niin on! minä säestin.
Oli melkein aurinkohuipun hetki ja olimme piilopaikassamme. Yhtäkkiä kuulin vaimeita askelia.
- Onko tuo partio? kuiskasin.
- Mikä? Lehtipentu kysyi hölmistyneenä.
- Kuunnelkaa! nau'uin hiljaa.
- Minä kuulen! Savupentu kuiskasi.
- Niin minäkin, Lehtipentu totesi.
- Shh, minä sähisin. Askeleet voimistuivat. Sydämeni jätti lyönnin väliin kun kuulin varapäällikön äänen:
- Voitte tulla jo pois. Me kyllä haistoimme teidät.
- Jäätähdellä on asiaa teille, hän lisäsi. Astuimme varovasti ulos ja näimme kolmen kissan partion. Lähdimme vastahakoisesti sen mukaan.

- Niin miksiköhän te lähditte leiristä ilman kenenkään lupaa? Jäätähti kysyi ankarasti.
- No kun... kun me halusimme nähdä mitä siellä on...takeltelin päällikön edessä.
- Ette te saa lähteä leiristä ennen kuin olette oppilaita! Jäätähti korotti ääntään. - Malttakaa vielä vähän aikaa, hän maukui yllättävän lempeästi.
- Mutta leirissä on tylsää, Savupentu valitti.
- Enpä usko, Jäätähti vastasi.
- Saammeko jonkun rangaistuksen? Lehtipentu kysyi ujosti.
- Hmm... Säästyitte tällä kertaa. Mutta mitä te oikein teitte siellä?
- Minä sain oravan kiinni! mau'uin ylpeästi.
- Soturilaki määrää, että pennut eivät saa saalistaa! Jäätähti naukui taas ankarammin.
- En minä tiennyt! mau'uin anteeksipyytävästi.
- Ei se mitään, mutta missä se on?
- Minä hautasin sen, nau'uin.
- Selvä, käsken sotureiden hakea sen. Voitte mennä nyt, Jäätähti naukui. Käännyimme poistuaksemme ja suuntasimme pentutarhaan.
- Mitä Hopeapurokin sanoo tästä? Savupentu kysyi pelokkaana.
- Raivoaa... minä arvasin.
-Oletteko kunnossa? Hopeapuro kysyi kauhean huolissaan.
- Ollaan ollaan, minä vastasin. Silloin tämän katse muuttui hirveän vihaiseksi:
- Missä te olette olleet koko päivän? Pakomatkallako?
- No, tavallaan... Lehtipentu tunnusti.
- Ette poistu pentutarhasta kokonaiseen kuuhun! Hopeapuro murisi.
- Mutta... Savupentu yritti mutta emo keskeytti hänet:
- Ei mitään muttia!
*Tästä tulee pitkä loppupäivä* ajattelin.

Nimi: Soppakauha

15.03.2016 18:21
-TYHMÄ LUOTTAA, USKOUTUU, TUSKAN SE AINA TUOTTAA-
KAUKANA KARTAN ULKOPUOLELLA LÄNNESSÄ – VIHERLEHTI

Eläinten äänet hiljenivät kun aurinko laski verkalleen nummella. Taivas punersi vaikuttavasti, kun varjoissa liikkui kaksi hahmoa. Toinen niistä, musta naaraskissa, kaatui liukastellen nenälleen kuuluvasti ähkäisten. ”En jaksa enää… Haukka, en vain jaksa…” se valitti surkeasti nyyhkien. ”Sinun on jaksettava, Kyyhkykynsi. Ajattele miten pentujemmekin kävisi, jos vain jäisimme tähän!” harmaanruskea kolli sanoi. Naaras nousi ylös ja hahmot jatkoivat juoksumatkaa. Kuu nousi taivaanrannalla, kun Haukaksi kutsuttu kolli pysähtyi ja katsoi taivaalle meripihkan värisillä silmillään. Se maisteli ilmaa ja katsoi kumppaniaan myötätuntoisesti. ”Jäädään tähän lepäämään. Haistan riistaa.” se totesi. Kyyhkykynsi laskeutui hankalasti puhisten kyljelleen ja huokaisi. ”Käyn hakemassa ruokaa.” Haukka maukui. Kyyhkykynsi nyökkäsi ja Haukka juoksi pois.
Pian Haukka oli suuren kuusen luona. Hän maisteli ilmaa ja haistoi oravan. Samassa hänen päälaelleen putosi käpy, ja hän katsoi äkkiä ylöspäin. Kolli huomasi matalalla oksalla pullean oravan, joka oli jo alkanut vaihtaa talviturkkia. Haukka tappoi sen nopealla hypyllä, ja laskeutuessaan huomasi maassa varpusen. Hän yritti napata sen, mutta otus oli liian nopea ja kollin kynsiin jäi vain muutama pyrstösulka. "Hiirenpapanat," hän kirosi itsekseen, "ei tämä yksi orava ole tarpeeksi..." "No tule sitten käymään." Naarasäänen kuullessaan Haukka kääntyi äkkiä ympäri ja näki kuusen juurella vaalean kultaraidallisen kotikisun. "Liila. Asun talossa tuossa parinsadan metrin päässä. Isäntäväkeni antaa sinulle varmasti ruokaa." Haukka perääntyi askeleen. "Talo, metri, isäntäväki... Puhut hassusti, muukalainen." hän murisi. Liila tuijotti häntä hetken ja naurahti. "No lopeta! Älä ole niin vakava. Tule vain, en minä sinua pure." Hetken epäröityään Haukka sanoi rennommin: "No hyvä on. Jos... parisataa metriä ei ole pitkä matka." Liila naurahti taas nätisti ja heilautti lainehtivaturkkista häntäänsä. Hän lähti kipittämään siroilla tassuillaan kohti kaukaisuudessa näkyvää kaksijalanpesää. Kun he olivat jo lähellä, Haukka pysähtyi kuin seinään. "Tuoko on se "talo"? En menisi sisään kaksijalkojen leluksi mistään hinnasta!" hän yskäisi. Liila katsoi häneen ja sähisi raivokkaasti. Kaikki lempeys hänen äänessään ja silmissään oli poissa. Haukka ei ehtinyt liu'uttaa edes kynsiä esiin, kun Liila oli jo raapinut hänen kaulaansa pitkän viillon. "Tulevaisuutesi ei näytä kovin valoisalta." naaras mutisi häijy hymy naamallaan. Sitten se pujahti sisään pesään, joka lähemmin tarkasteltuna oli ihan pimeä. Haukka jäi tuijottamaan ja hoiperteli lopulta pois yhä verta tippuen. En luota enää keneenkään jota en tunne! Kun hän löysi kuusen juurelta kylmän oravansa, hän tajusi Liilan tuoksuneen tutulta. Kolli ei jaksanut miettiä asiaa enempää vaan laahusti pois etsien kumppaniaan.
Kyyhkykynsi odotti kumppaniaan kunnes näki tämän lähestyvän verta tippuen. "Mitä sinulle on tapahtunut?!" hän huudahti. "Toinen erakko hyökkäsi kimppuuni. Ei mitään ihmeellistä." kumppani mutisi. "Kerro kaikki. En usko että tuossa oli koko tarina..." naaras käski. Hän kuunteli hiljaa, kun Haukka selosti tapahtumat yksityiskohtaisesti. En usko, että hän kertoi silti kaiken... "Nuku nyt. Aamulla jatkamme taas matkaa kohti veljeäni." Haukka kehotti. Vihaan hänen veljeään. Hän on kuuden sormensa kanssa friikki. Kyyhkykynsi haukotteli ja nukahti nopeasti.
Hän huomasi olevansa kuusimetsässä, ja tiesi näkevänsä unta. Puut olivat tummia ja uhkaavia, ja taivaalla ei paistanut kuu - kaikki oli vain pimeää. Kyyhkykynsi katseli ympärilleen, ja ulvaisi kun joku hyökkäsi hänen niskaansa. Hän kaatui maahan ja paljasti vahingossa mahansa oudolle kissalle. Suunnaton kipu viilsi hänen päätänsä, kun hän tajusi kissan olevan Haukka - hänen oma kumppaninsa! Silti hänessä oli jotain outoa. Haukka heilautti isoa tassuaan ja repi Kyyhkykynnen kaulan riekaleiksi. Naaras tunsi jotain vierivän hänen poskeaan pitkin, jotain märkää - kyyneliä. Hän ulvoi ja itki Haukalle, kun tämä tuijotti häntä kylmästi. Yhtäkkiä kolli sanoi jotain outoa. "Tyhmä luottaa, uskoutuu, tuskan se aina tuottaa." Hänen äänensä oli vähän vanhempi ja paljon kylmempi. Hänhän kuulostaa ihan - ihan veljeltään! Hän näki vielä kissan hyökkäävän hänen naamaansa päin ja pimeys tuli kuin salamanisku. Kyyhkykynsi heräsi huohottaen ruohikolta ja katsoi villisti ympärilleen. "Heräsit. Millainen on olo? Ulvoit unissasi!" Haukka sanoi lempeästi hänen takanaan. Kyyhkykynsi kehräsi vaimeasti. "Näin vain painajaista." "Niin minäkin! Mitä siinä tapahtui?" Haukka uteli. "Olin metsässä ja sinä tai veljesi tappoi minut ja sanoi jotain älytöntä. Ei mikään erikoinen painajainen." naaras mutisi ja katsoi järkyttynyttä Haukkaa. "Näin ihan saman unen! Katsoin sivusta, kun veli tappoi sinut!" Kyyhkykynsi katsoi hetken maahan ja huokaisi. "Se oli vain sattumaa. Ei mietitä sitä enempää. Meidän pitäisi jatkaa matkaa." Kissat jatkoivat kävelyä. Aurinkohuippu oli jo mennyt, ja ilma oli kolea. Ilma alkoi jo viiletä illan myötä, kun Kyyhkykynsi pysähtyi. "Haukka." hän sanoi nopeasti. "Pennut." Haukka vilkaisi häneen nopeasti ja katsoi ympärilleen. "Nytkö?! Ö-öö, mennään tuonne syrjemmälle puun alle."
Kaksikko juoksi kohti suurta tammea ja Haukka vilkuili koko ajan kumppaniaan. Kyllä minä pärjään ihan itse... Kyyhkykynsi ajatteli väsyneenä. Kun he pääsivät puun alle, Haukka alkoi olla hermostunut. "Se menee hyvin! Yritä kestää! Hiirenpapanat... Jos siellä klaaneissa oli sellainen parantaja, se olisi ihan kiva apu." Kyyhkykynsi sulki silmänsä puuskuttaen. "Ei me parantajaa tarvita. Emoni sanoi, että välillä ne vain ovat tiellä." Hän katsoi Haukkaa, ja näki hänen ilmeensä kirkastuvan. "Vain yksi pentu - hyväkuntoinen kolli! Haluatko nähdä sen?" hän huudahti. "Totta kai." Kyyhkykynsi naukui. Pentu oli komea ja ihan isänsä näköinen - harmahtavan ruskea kolli, jolla oli pitkät karvat ja raitoja. "Odota. Mikä tuo -" Haukan puhe keskeytyi kun Kyyhkykynsi kiljaisi. "Taivaalla on jättimäinen haukka!" Kyyhkykynsi maukui hätäisenä kumppanilleen. "Mene sinä eteen niin minä suojaan pentua!" Lintu kaarsi rääkyen alas ja otti valtavilla kynsillään kiinni Haukan vartalosta. Kolli pyristeli ja raapi vihaisena linnun jalkoja, kun se lähti korkealle ylöspäin. Kyyhkykynsi joutui pakokauhun valtaan ja pentu alkoi itkeä. Hän yritti katsoa taivaalle, ja näki ison tumman läikän jakautuvan kahdeksi. Ei, hyvä Tähtiklaani... Kapinen lintu pudotti Haukan! Kyyhkykynsi kuuli inhottavan tömähdyksen kun Haukka putosi maahan. Naaras otti vastasyntyneen pennun ja juoksi kumppaninsa luo. "Oletko kunnossa?!" hän huusi, mutta kumppani ei vastannut. "Ei... Haukka! HAUKKA!" Kyyhkykynsi alkoi hätääntyä ja pentu nuoli ehkä mennyttä isäänsä. Haukka tärähti ja alkoi yskiä. Tärinän myötä Kyyhkykynsi huomasi, että Haukan alla levisi veriläikkä. "Haukka! Vastaa..." hän nyyhkytti. "Mitä... Kuka... Mis-" Haukan epäselvä maukuminen keskeytyi, kun hän yski ison lammikon tummanpunaista verta. "Oletko... kunnossa?" Kyyhkykynsi kysyi varovaisesti. "Öh... Kai?.." hänen kumppaninsa mutisi ja nousi hitaasti seisaalleen. "Keitä te olette?" hän kysyi hiljaa. Eikö hän muista minua ja vastasyntynyttä pentuaan? "Tuota, noin, olen kumppanisi Kyyhkykynsi ja tässä on pentusi." hän änkytti. "Kyyhkykynsi..." Haukka mutisi ja lysähti maahan. Helpotuksekseen Kyyhkykynsi huomasi hänen nukkuvan. Kuu nousi verkalleen ja pentukin alkoi tuhista tasaisesti. Kyyhkykynsi hymyili lempeästi. Kaipa minäkin voisin alkaa nukkumaan...
Haukka heräsi kahden kissan välissä. Mustan naaraan ja pienen kollipennun. Keitä nämä ovat?... Pentu ja... Naaras? "Ai hei, Haukka. Heräsit jo." Hän katsoi ympärilleen ja näki vanhan kollin jolla oli hopeisia raitoja ja harmaat silmät. "Kuka olet?..." Haukka kysyi vaimeasti. "Ai, en kukaan tärkeä. Tulin katsomaan oletko kunnossa." tuntematon sanoi hitaasti. Hän tuoksui erikoiselta, kuin... häntä ei olisi. Hän tuoksi yötaivaalle ja meri-ilmalle. "Kai sinä kerrot nimesi?..." Haukka kysyi yllättäen. "Nimeni... Ei minulla ole nimeä. Ehkä joskus on ollut, mutta siitä on niin kauan." kolli vastasi. Ei nimeä?... Kuinka vanha tämä kissa oikein on? Haukka heräsi ajatuksistaan kun kolli yskäisi. "Varohan ettet itsekin unohda nimeäsi, Haukka." hän sanoi lempeästi. Haukka jäi tuijottamaan vanhaa kissaa sen kävellessä hiljaa pois. Haukka... Hänen mieleensä tulvi muistikuvia Kyyhkykynnestä, haukasta, joka pudotti hänet taivaalta ja pennusta. "Kyyhkykynsi..."hän herätteli kumppaniaan. "Pennun nimi on Haukkapentu." Sen kuullessaan Kyyhkykynsi havahtui hereille. "Haukkapentu?... Olet kunnossa! Se on hyvä nimi." Haukka nyökkäsi nopeasti ja venytteli etujalkojaan. "Meidän pitäisi jatkaa matkaa. Minä voin kantaa Haukkapennun." Aurinkohuippu tuli ja meni, eikä ilma viilennyt yhtään. "Tuota... Minne me olemme menossa ja miksi?" Haukka kysäisi varovaisesti. "Veljesi, Havuraidan, luokse. Hän pitää huolta pennusta paremmin kuin me, hän on klaanikissa. Täällä on toisiakin klaaneja, mutta emme tunne niistä ketään." Kyyhkykynsi sanoi vaimeasti. He jatkoivat kävelyä kunnes aurinko laski. "Odota- kuulen ääniä." Kyyhkykynsi tokaisi. Kaikki kolme kissaa jäykistyivät. "Se on se kulkukissa joka hyökkäsi kimppuuni!" Haukka huudahti hajun tunnistaessaan. Hän oli hädin tuskin ehtinyt sanoa sen, kun jotain vaalean kullankeltaista tömähti Kyyhkykynnen niskaan. "Olen saanut tehtävän tappaa teidät, enkä aio antaa armoa!" se huusi. Haukka hyökkäsi ulvaisten irrottamaan Liilan kumppaninsa selästä. "Keneltä?!" hän karjui. Liila ei vastannut, kun Haukka kuuli jotain erikoista. "Minulta." Hän katsoi puuskuttaen taakseen ja näki itsensä näköisen jättimäisen ja hoikan kollin - paitsi että hänellä oli joka tassussa kuusi sormea ja kuusi kynttä - Havuraidan. Hänen äänensä oli vanhempi, ja jäätäkin kylmempi hänen jatkaessaan. "Mutta keskeytän tehtävän. Väärät kissat, Liila, irti tällä sekunnilla-" Samassa Liila oli hyökännyt Havuraidan kimppuun äristen. "Sinä et minua käskytä, senkin kapinen friikki!" se raivosi. Haukka huomasi Liilan kynsien terävyyden. Hän ei ole tavallinen kulkukissa... Hän havahtui kun hän kuuli korviavihlovan rääkäisyn ja näki verta turkillaan. "Tämä on hinta, jos hyökkää kimppuuni. Karkasin tänne ihan vain tätä varten." Havuraita sanoi kylmän rauhallisesti. Haukka näki maassa Liilan velton ruumiin, jonka ilme oli vieläkin raivosta vääristynyt. "Havuraita... Miksi käskit hänen tappaa meidät?!" Kyyhkykynsi murisi. "Se on mennyttä. Voin ottaa nyt sen pennun, jos haluatte. Enkä edes yrittänyt tapattaa teitä, vaan yhden toisen kissan." Havuraita sanoi. En tiedä, haluanko antaa sen hänelle enää... Samaa Kyyhkykynsikin tuntui ajattelevan. "No... Pidä siitä joka tapauksessa huolta." Haukka myöntyi. Hän ojensi pennun ja huokaisi. "Sen nimi on Haukkapentu." hän jatkoi. Havuraita tuhahti ja käveli mitään sanomatta pois pentu suussaan.
PUOLEN VUODEN PÄÄSTÄ
Kyyhkykynsi paistatteli myöhäisen lehtisateen harvinaisessa lämmössä. Hän muisti katkerasti, kun heidän ensimmäinen pentu luovutettiin Havuraidalle ja Liila-nimisen kulkukissan hyökkäyksen. Hän tiesi, että Haukka oli seurannut Liilaa - ei ruuan - vaan itse naaraan vuoksi. Onneksi Haukka oli muuttanut mielipiteitään, kun Liila oli yrittänyt tappaa hänet, Kyyhkykynnen, Haukkapennun ja Havuraidan, joka lopulta tappoi Liilan. Kyyhkykynsi oli taas tiineenä, eikä aikonut antaa pentua Havuraidalle - hän oli lähettänyt Liilan tappamaan Haukan ja hänet. Hänen ajatuksensa keskeytti paikalle hölkyttävä Haukka, joka kantoi hampaissaan kahta hiirtä. "Siinä. Syö hyvin, niin pentu on hyväkuntoinen syntyessään. Siihen ei ole enää pitkä aika." hän sanoi lempeästi. Kyyhkykynsi kehräsi ja täyttävän aterian jälkeen hän asettui levolle. Pian hän jo nukkui sikeästi.
Hän heräsi taas metsäaukiolla, tällä kertaa kaikki oli puhdasta ja hopeanhohtoista. Hän muisti klaanisyntyisen isänsä sanat: "Tähtiklaani ohjaa meitä. Sen reviiri on Hopeahännässä, ja heidän metsänsä on hopeinen ja hohtava." Olenko minä kuollut?... "Et. Tiedän, että säikähdit, mutta sinä ja perheesi on kunnossa." vanhan kollin ääni sanoi hiljaa hänen takaansa. Kyyhkykynsi kääntyi hitaasti ja näki vanhan hopeisen kollin. Hän ei tuntunut vihamieliseltä, vaan oli ihan rauhallinen. "Olet lempeä ja rakastettu naaras, Kyyhkykynsi. En ole tavannut ketään, joka ei haluaisi elää sinun elämääsi. Valitettavasti sinä vaihdat asuinpaikkaa pian. Ystäviäsi odottaa sinua, et jää yksin. Tiedän sen. Matka ei ole pitkä." kolli maukui ystävällisellä vanhalla äänellään. "Mutta... Mistä sinä tiedät?" Kyyhkykynsi kysyi hämillään. "Minä vain tiedän." kuului vastaus. Kolli alkoi kävellä verkkaisesti pois. Valkoinen maa hävisi ja naaras oli taas pedillään nummilla.
Haukka heräsi huomasi Kyyhkykynnen nukkuvan yhä. Oli kuuhuippu, ja taivas oli pilvetön. Hänen kumppaninsa liikahti unissaan ja tuhahti. Mitäköhän unta hän näkee? Haukka nukahti lämpimän kumppaninsa hiljaiseen hengitykseen. Hän yritti tavoittaa sen vanhan nimettömän kollin, muttei nähnyt unia. Hän heräsi siihen, että joku töni häntä rajusti käpälällä. "Hei... Lopeta..." hän mutisi. "Haukka... Pennut syntyvät..." Kyyhkykynsi sanoi lopettaen tökkimisen. "Oikeasti?! Mikset herättänyt heti?" Haukka havahtui. "Yritin kyllä." Kyyhkykynsi väitti. Hänen ilmeensä oli surullinen, kuin jotain olisi vialla. Yhtäkkiä Kyyhkykynnen taakse ilmestyi se sama vanha kolli. "Mitä?... Miksi tulit?" Haukka kysyi. "Halusin tulla. Näen että kumppanisi on synnyttämässä pentuja." kolli vastasi epämääräisesti. "Osaatko auttaa?" Haukka jähmettyi kysymyksen kuullessaan. Onko Kyyhkykynnellä jotain vialla? Vai pitäisikö minun osata nämä asiat? Odotetaanko minulta yrttiviisautta, vaikken ole ikinä tavannut parantajaa? Hän huomasi Kyyhkykynnen olevan paikoillaan, niin kuin hän nukkuisi silmät auki. "Mitä tämä on? Nukunko minä?" Haukka kyseli. Vanha kissa katsoi taivaalle, missä paistoi täysikuu. "Juuri nyt klaaneilla olisi kokoontuminen. Olisi varmaan hauska olla mukana. Siellä on turvallinen olo, tiedätkö." hän vastasi. "Eihän tuo auttanut mitään!" Haukka huudahti turhautuneena. "Et nuku. Joskus kissa vain näkee asioita, joita toinen ei tule ikinä kokemaan." vanhus sanoi lempeästi. "Eli Kyyhkykynsi ei näe tai kuule meitä?" Haukka kysyi. Vanha hopeakissa ei ehtinyt vastata, kun Haukka jo havahtui Kyyhkykynnen vaikerointiin.
Kyyhkykynsi tunsi viiltävän kivun. "Haukka... Sattuu..." hän valitti. "Älä nyt säikähdä, mutta allasi on verta." Haukka totesi ääni väristen. "Y-yksi pentu! Se näyttää sinulta ja on kolli. Se on hyväkuntoinen!" hän jatkoi. "Haukka... Haluan nähdä sen..." Kyyhkykynsi sanoi lempeällä äänellään. Totta... Se on täydellinen... "Haukka... Oletko jo nähnyt miten kaunis kuutamo tänä yönä on?" hän sanoi hiljaa. "M-mitä? Olen!" Haukka vastasi hädissään. "Verilammikko kasvoi." hän jatkoi. "Kuinka vahvoja tähdet ovatkaan... Niiden valo on niin kaukana, mutta loistaa silti sydämiimme asti... Tunnen itseni niiden alla niin pieneksi..." Kyyhkykynsi sanoi hiljaisella äänellä kivun kasvaessa. "Kyyhkykynsi? Oletko kunnossa?" Haukka kysyi nopeasti. "Olen... Mutta minua väsyttää... Anna minun levätä hetki..." Kyyhkykynsi sanoi lempeästi. Hän tiesi kumppaninsa poskilla virtaavan vuolaasti kyyneleet. "Kyyhkykynsi... Älä viitsi..." hän nyyhkytti. "Muistakaa aina, miten kaunista ja harvinaista on, että olemme olemassa... Rakastan teitä, Haukka... ja... Yöpentu." hän sanoi ja antoi itsensä upota rauhoittavaan pimeyteen.
Yöpentu heräsi itkien sammalpediltään, ja hänen pesätoverinsa tuijottivat häntä. "Mitä tapahtui?" yksi kysyi. "Näin vain oudon unen. Siinä oli tosi monta kissaa ja kaksi kuoli." hän vastasi pyyhkien silmiään tassulla. "Se ei ollut vain uni, Yöpentu." kuului ääni hänen takaansa, joka kuulosti vanhalta kollilta ja lempeältä naaraalta yhtäaikaa. "Emme ole kaukana, asumme sydämessäsi aina."

//Tämmönen h*mmetin pitkä loru taas. Yritin tehdä jostain syystä lyhyempää, mutta eihän siitä mitään tullu.//

©2019 Saniaiskanjoni - suntuubi.com